Jos ratsastajan tarvitsee tippua sata kertaa ennen kuin on hyvä ratsastaja (miten se sitten luokitellaankaan), niin minulla on vielä aika monta edessä.

Kahdeksan tippumista on koettu ja jokunen läheltä piti tilanne. Ei kuitenkaan sen enempää. Näitä tippumisia nyt tarkastellaan lähemmin. Harmi kun yksikään sivuloikka, pukittelu tai muu tippumisen aiheuttama tilanne ei ole ikuistettuna mitenkään muuten kuin aivoni syövereissä.

Ensimmäisen kerran tipuin vuokrahevoseni selästä yrittäessäni laukata. Jalustimet lähti jaloista ja sitten vain liu´uin kylkeä pitkin maahan. Kovasti sen jälkeen nauratti ja sanoin kaverilleni, että enää 99 jäljellä.

Seuraava tippuminen tapahtui samaisella hevosella, mutta en yhtään muista millainen tilanne se oli. Silloin ei enää naurattanut.

Kolmas tippuminen tapahtui ravitallilla ravurilla ratsastaessa hämärässä. Päätimme kanssaratsastajan kanssa laittaa otsalamput päälle. Lamppua piti kääntää ja sitä piti pitää toisella kädellä. En varautunut siihen, että hevoset luonnollisesti säikähtäisivät sellaista yhtäkkistä valoilmiötä. Sivuloikassa siis en pysynyt matkassa kädet lamppua pidellen. Oli kova työ päästä takaisin hevosen selkään siellä pellolla. Kankea olin jo silloin.

Neljäs ja viides tippuminen tapahtui samalla kerralla kaverin juoksuttaessa minua yhdellä ravitallin hevosella liinassa. Pukkiennätys kipusi nollasta kolmeen pukkiin, mutta sitten neljännellä tipahdin.

Seuraavat tippumiset tapahtuivat Tillintallilla. Ensin muksahdin Veton selästä kaksi kertaa peräkkäin, joista olen kirjoitellut enemmän joskus huhti-toukokuun aikoihin.

Sitten muksahdin vielä Reetun selästä. Vaimo tippui Rondon selästä ja Reetu pelästyi tätä tapahtumaa ja sitten mentiin ja minä lensin kuin leppäkeihäs.

Yksi läheltä piti tippuminen oli Romanssin kanssa, kun tyhjä tukkirekka kaasutteli kentän ohi ja Romanssi pelästyi. Pysyin kuitenkin kyydissä ja pukkiennätys meni melkein rikki. Pysyi kuitenkin siinä kolmessa. Neljättä en enää olisi pysynyt.

Seuraavaa tippumista odotellessa. :)